Mistä lähtien minä olen ollut näin... Samantha? Jep, se Sinkkuelämää-sarjan seksiaddikti. Vaikka en kyllä välttämättä kuvaisi itseäni ihan täysin seksiaddiktiksi. Kai. Ehkä. En minä tiedä. Monet ystäväni ovat kyllä väittäneet minua ihan Samanthan kopioksi, tosin myös yhtä kyyniseksi kuin Miranda ja toisaalta minussa on myös hieman Carrieta, mutta prosenttini menevät kuulemma 70/15/15 Samanthaan päin. Hienoa!

Lauantai oli kyllä taas jännittävä ilta. Lyhyesti sanottuna olin taas ihan umpihumalassa (ja nyt tajuan näin sanoessani kuulostavani ihan 15-vuotiaalta pikkuteiniltä, voi nyyyyh), nuolin neljän miehen ja yhden naisen kanssa, ja harrastin sitten seksiä baarin vessassa kaverini kanssa. Eipähän siinä, tarkoitushan oli siitä jatkaa vielä hänen kanssaan yhteisen kaverimme luo, mutta sattumalta baarin edessä olikin exäni, itse asiassa ensimmäinen "poikaystäväni", jonka mukaan sitten päädyin. Ja aamulla hän kertoikin seurustelevansa.

Ei siinä mitään, olisin minä hänen luokseen mennyt siitä huolimatta, mutta olisihan asiasta silti voinut mainita hieman aiemmin. Yeah, well, sellaista sattuu. Moraalittomuuteni onkin nykyään aivan rajatonta. Yritin jopa äsken hänen kanssaan jutellessani saada häntä tekemään tuon kaiken uudestaan. "I'm a bitch, I'm a lover..." Ja vaikka nyt joka paikkaan sattuukin, panettaa silti. En tajua miten tämä on mahdollista.

Pohdimmekin tänään ystäväni kanssa miesasioitani ja seksielämääni. Vieläpä tosiaan miespuolisen ystävän! Ja ei, hän ei ole gay. Anyways, mietimme, miten tänä vuonna vastaani on tullut niin paljon uusia miehiä. Ja miten entisiäkin on tullut kierrätettyä. Tajusimme, että minulla on ollut vuonna 2010 reilusti enemmän aikaa juoda alkoholia, kuin aiempina vuosina! Ja kun aloin miettiä, niin lähestulkoon kaikki kokemukseni , tai vähintäänkin uudet kumppanit, ovat olleet jollain tavalla liitännäisiä alkoholin käyttöön. Pelottavaa, ehkä jopa säälittävää, mutta enpä kyllä kadukaan. Lähes kaikki kumppanini ovat olleet minulle enemmän tai vähemmän tuttuja, täysin randomeita ei taida olla kuin yksi ja sekin oli enemmänkin hyväksikäyttöä kuin vapaaehtoista. Eipä siitä sen enempää.

En siltikään tosiaan tunne minkäänlaista morkkista. This is me. Hyväksykää tämä tai olkaa hyväksymättä, I don't care. Olen viime aikoina oppinut ajattelemaan enemmän itseäni kuin muita, vihdoin ja viimein. En jaksa enää stressata siitä mitä muut ajattelevat tai tekevät. Minä ainakin elän niin kuin itse haluan ja olen sellainen kuin haluan. Jos se ei jollekin käy, niin voi voi. Itseluottamuksenikin alkaa olla kohdillaan. Ehkä nuo mielialalääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa.

Nyt vaan väsyttää. En kylläkään tahdo mennä vielä nukkumaan. Tai no, haluaisin, mutta en yksin. Eipä kyllä taida olla vaihtoehtoja. Jos vaikka saisin napattua kissat viereen ja onnistuisin nukahtamaan vaikka viimeistään tunnin pyörimisen ja tuskailun jälkeen. Eiköhän tämä tästä. Huomenna on uusi päivä. Jospa onnistuisin kehittämään elämääni lisää jännittäviä tapahtumia.

Feral kuittaa!

Olen vakaasti sitä mieltä, että Facebookissa tulisi näkyä jokaisen parisuhdestatus. Aiheutuu vaan turhaa hämminkiä, jos seurustelevilla ihmisillä ei lue yhtään mitään. Kyllähän sen nyt ymmärtää, ettei sinkut välttämättä tahdo julistaa ympäriinsä olevansa sinkkuja, mutta että seurustelevatkin! Onko suhteessa jotain vikana, jos sitä ei voi avoimesti myöntää? Vai mikä lienee syy, että tuota tietoa täytyy salailla? Mutta tulipahan nyt selväksi tuokin. Ei siis tarvitse enää tuon miehen perään uikuttaa.

Mutta kenestäs minä nyt sitten alan haaveilla?

En sitten saanutkaan sitä asuntoa. Omistaja ilmoitti, että hän pistää sen myyntiin. Minä kun ehdin jo innostua aivan liikaa. Nyt tietenkin ahdistaa ja stressaa ja masentaa kahta kauheammin.

Ehkä minun ei vaan kuulu lähteä tästä kaupungista. Ehkä tämä on sittenkin se paikka, missä minun täytyy elää tämä surkea elämä loppuun asti. Tämä ei vaan tunnu riittävän minulle. Yli 70 000 asukasta, eikä tämä kaupunki silti ole minulle tarpeeksi suuri.

En jaksa enää edes jatkaa asunnon etsimistä pääkaupunkiseudulta. Ehkä maanantaina sitten. Nyt tyydyn vaan makaamaan sohvalla ja ahdistumaan tästä kaikesta. Tupakatkin loppuu. Ja tarvitsisin pullon tai kaksi hyvää viiniä. Eikä edes tarvitsisi olla niin hyvää.

Jotain positiivista tässä asunnon menetyksessä silti on. Maailman ärsyttävimmät naapurit, jotka ovat häiriköineet minua ja muita jo yli vuoden, ovat vihdoin ja viimein saaneet häädön. Heillä on tämä kuukausi aikaa muuttaa pois. Finally! Tätä onkin odoteltu. Ajattelimmekin mennä seinänaapurini kanssa pihalle nauramaan heille, kun he pakkaavat muuttokamojaan. Siellä kivasti kaljojen ja röökien kanssa istutaan ja hekotellaan. Vilkutetaan vielä nätisti perään, kun he vittuuntuneena ajavat pois. Hah! Vahingonilo on se aidoin ja paras ilo. Believe it or not.

Miesrintamalla sen sijaan ei ole tapahtunut mitään maailmaa mullistavaa. Lisäsin sen yhden miehen kaverikseni Facebookissa. Hän hyväksyi kutsun, mutta siihen se sitten jäikin. Koko eilisen illan vahdin, että hän on vielä paikalla. Silti en saanut sanottua hänelle sanaakaan. Säälittävää. Turhauttavaa.

Että tällaista minulle. Vähän tekisi mieli taas räjäyttää koko maa, mutta ehkä tyydyn vaan mussuttamaan eilen tekemiäni kaakao-Marianne-Pätkis-muffinsseja. Olkaa kateellisia ja hajotkaa makeanhimoonne.

"Voi, kunpa itsestänsä lomaa ottaa voisi
Edes yhden päivän huoletta olla"

Perjantai-ilta olikin taas mielenkiintoinen. Ystäväni tuli käymään, kävimme pienellä lenkillä ja kaupassa ja sitten alkoi kaljan juonti ja pienimuotoinen siivoaminen. Ja kappas kummaa, pitihän sinne baariinkin sitten lähteä. Suuntana ensin kantabaarimme, missä sattui istumaan exänikin. Emme viitsineet työntää perseitämme hänen seurueensa pöytään, vaikka he meidänkin kavereitamme ovat, joten päätimme asettua viereiseen pöytään.

Huomasin jo saman tien, että exääni vitutti aivan järkyttävän paljon se, että minä olin paikalla. Naureskelinkin itsekseni ja nautin siitä, miten sain hänet tuskastumaan. Pyörin tuttujen miehien ympärillä, flirttailin ja nautin huomiosta. Olin siis ihan kunnon bitch. Repikää siitä huumoria. Hetken päästä exäni lähti aivan helvetin kiukkuisena, oletettavasti vaihtoi baaria. Siirryimme nurkkapöytään tuttujemme luo. Eipä mennyt pitkään, kun mies palasi takaisin. Nauratti aivan järkyttävän paljon hänen kiemurtelunsa ja vittuuntunut ilmeensä. Pakkoko siihen samaan pöytään on sitten tunkea, jos ei seura kiinnosta? Ei hän pitkään viihtynyt, joi kaljansa aika nopeasti ja lähti taas. Eikä tullut enää sen illan aikana takaisin.

Vaihdoimme ystäväni kanssa pöytää. Siirryimme hänen siskonsa avomiehen ja tämän kaverin seurueeseen. Itse kävin vähän väliä hyppimässä naapuripöydissä, oli taas baari täynnä tuttuja. Ja kyllä taas tuntui vientiä olevan. Kuulostan nyt järkyttävän itserakkaalta, mutta ei voi mitään. Pitkästä aikaa itseluottamukseni alkaa olla kunnossa. Esimerkiksi muutama vuosi sitten en olisi uskaltanut toivoakaan, että minusta kiinnostuttaisiin näin. Sääli vaan, että nuo miehet ovat useimmiten minulle kelpaamattomia. Nautin silti siitä huomiosta, mitä heiltä saan. Ja loppuillasta voinkin sitten lempata kaikki ja painua kotiin nukkumaan. Minusta on tosiaan pikkuhiljaa tulossa aivan helvetin kylmä akka.

Oh well, kantabaarimme meni kahdelta kiinni, joten siirryimme toiseen baariin. Eihän minulla edes olisi ollut ikää sinne, mutta onneksi portsari oli mukava. Pari vuotta sinne tänne. Sinne ilmestyi kavereitakin, joten meininki oli aivan loistava. Kaikilla oli hauskaa, päädyin taas flirttailemaan vaikka kenen kanssa ja huhhuh. Melkein raahasin yhden kaverini kotiinkin. Onneksi taksijonossa tuli jotain hämminkiä, joten hän päätti häipyä kotiinsa nukkumaan. Parempi niin. Eipähän ainakaan vielä tullut sählättyä hänen kanssaan.

Lauantai menikin kuolemaa tehdessä. Ensimmäistä kertaa jopa oksensin krapulani takia. Tiedän, erittäin mielenkiintoista. Illalla tuli kuitenkin taas lähtö, rakkaan naapurini kanssa hyppäsimme autoon ja ajoimme kaverini luokse juhlimaan hänen synttäreitään. Paikalla sattui myös olemaan eräs mies, jonka tapasin varmaan pari kuukautta sitten baarissa. Itse vietin sen illan selvinpäin ja olin vielä ihan järjettömän kiukkuinen ja vittuilin vaan kaikille. Hän onnistui hajottamaan yhden tuopin ja tietenkin siinä vieressä istuessani sain suuren osan lasinsiruista päälleni. Ja suutuin astetta enemmän. Eilen kaverini luokse mennessäni hän sattui olemaan heti ovella. Ja vieläpä muisti minut! Aah, voisin syödä hänet saman tien. Se sulattava hymy, ne pienet flirttailevat puheet... Ihana mies. Ja huomio! Hän osaa soittaa kitaraa. Omnomnom... Pyysimme sitä erästä baari-iltaa anteeksi puolin ja toisin ja tunsin tosiaan sulavani. Eikä oikeasti voi olla mahdollista, ei miehet huomaa, jos nainen tekee jotain hiuksilleen. Eikä sitä hänestä varsinkaan uskoisi, kun tosiaan näimme viimeksi vissiin pari kuukautta sitten. Siitä huolimatta hän tokaisi minun värjänneen hiukseni ja kehui kovasti kirkkaanpunaista sävyä. Is that even possible? Jos jäisin asumaan tähän kaupunkiin, voisinkin yrittää jotain hänen suhteensa. Nyt vaan taitaa olla parempi antaa asian olla. Sääli. Etenkin kun tunnen tuota kaikkea ajatellessani pieniä perhosia vatsassani. Ei ole hyvä tämä. Kohta teen taas jotain tyhmää.

Loppuilta menikin ajellessa. Pääsimme lopulta kolmen jälkeen kotiin ja painuinkin lähes suoraan nukkumaan. Pitkästä aikaa jopa nukuin kunnolla, noin yhdeksän tuntia. Eikä edes johtunut alkoholista, en juonut eilen kuin pari. Nyt tosin tekisi taas kaljaa mieli.

Koitan nyt kasata ajatukseni. Ei ehkä olisi pitänyt alkaa miettiä eilistä. Tässäpähän sitten tuskaillaan.

Ja ihan btw, toivottavasti te mahdolliset lukijani nyt ymmärrätte, että kirjoitan näitä tekstejä hieman provoavalla ja sarkastisella asenteella. Tämä on se toinen persoonani, kunnon bitch. Osaan minä olla ihan siedettäväkin. Ehkä. Välillä. Älkää siis ottako tätä turhan vakavasti.

"I know you said
'Can't you just get over it'
It turned my whole world around
And I kinda like it"

Keskustelin erään ystäväni kanssa tästä "toisena naisena" olemisesta. Häntä ahdisti minun puolestani. Hän oli aidosti huolissaan minusta. Miehet kuulemma vaan käyttävät minua hyväkseen. Enkä kenties henkisesti kestä sitä. Kyllähän minä sen tiedän. On silti vaan jotenkin helpompi tyytyä tähän, kuin jäädä täysin yksin ilman yhtään mitään. Tahdon uskoa siihen, että muuttaessani ja töihin päästessäni elämäni saa uuden suunnan. Ehkä opin sitten olemaan itsekseni.

Olen myös huomannut ihan oikeasti olevani aika kylmä nainen. Vittumainen ja ilkeä. Bitch. Olen miettinyt vaikka kuinka monta eri suunnitelmaa, miten saisin kostettua näille miehille. Eihän se periaatteessa kokonaan ole heidän vikansa. Mutta silti. Juoppohullun päiväkirjoja lainatakseni: "Mulle ei vittuilla!"

Puhuin äsken myös exälleni. Selvisi, että mikäli pääsen muuttamaan siihen asuntoon, mitä olen nyt menossa katsomaan, niin meidän välimatkamme tulee olemaan hyvin pieni. Noin kymmenen minuuttia kävellen. Tulisimme siis olemaan melkein naapureita! Järkyttävää. Lisäksi oli puhetta, että mahdollisesti tapaisimme viikon päästä. Ei minulla muitakaan suunnitelmia ole, enkä viitsisi istua koko iltaa ukkini luona. Tiedä sitten mitä siitäkin tapaamisesta tulisi...

Aivan, melkein unohdin sanoa. Olen kussut raha-asianikin aivan täydellisesti. Jälleen kerran. Asumistuen sain kyllä kuukauden alussa, mutta johonkin se nyt jännästi hupeni ja nyt kun sain tuon toimeentulotuen, niin kappas vaan. Vuokrasta puuttuu vielä 41 euroa. Ja hups vaan, sen jälkeen ei sitten olisikaan enää rahaa yhtään mihinkään muuhun. Ja voi miten kivasti tarvitsisin vielä ainakin 30 euroa junalippuun ensi viikolla. Kissojakin pitäisi ehkä ruokkia. Että voi helvetin perse, en paremmin sano. Minun piti itse asiassa jo eilen soittaa vuokraemännälleni, mutta siirrän puhelun maanantaille.  Nyt ahdistaa liikaa.

Eräs ystävänikin olisi ilmeisesti kohta tulossa taas käymään. Lupasi auttaa muuttourakassa. Pakkaamisessa ja tiskaamisessa kai lähinnä. Lievää turhautumista ilmassa taas. Tekisi mieli vaan käydä ostamassa pöytä täyteen herkkuja ja mässyttää sohvalla peiton alla koko ilta. Stressipohjainen ahdistus ja masennus, tervetuloa takaisin! Saisi nuo lääkkeet vaikuttaa hieman nopeammin...