Ajatteleminen tai lähinnä sen välttäminen on ollut paljon helpompaa lauantaista lähtien. Tai oikeastaan sunnuntaista. Tuli nimittäin lauantaina otettua taas muutama olut liikaa, enkä ehkä arvostanut sitä, että minulle sanottiin "ei". Kuinka hemmoteltu ja itsepäinen voikaan ihminen olla? Pakko on jankuttaa niin kauan, että varmasti saa siipeensä ja sitten ahdistaa ja masentaa ja itkettää ja kaikki on päin persettä. "Missä vaiheessa me ollaan ruvettu sitoutumaan?" Eihän me ollakaan, mutta silti. Ärrf. Well, oli siitä alkoholista jotain hyötyä. Eipähän ole pahemmin tarvinnut tosiaan miettiä. Kai jotenkin alitajuisesti tajusin, ettei tästä pitemmän päälle seuraa mitään hyvää, lauantain episodi vaan oli esimakua siitä. Muutama päivä mykkäkoulua puolin ja toisin ja... Nyt ollaan taas palaamassa samaan pisteeseen. Tai no, toivottavasti ei. Nään hänet tänään, tosin nuorisotalolla vaan. Jos hetken hengailisin siellä, menisin sen jälkeen kauppaan ja sitten painuisin kiltisti kotiin elokuvien ja kissojen pariin. Ei mitään sen enempää. En edes ajattele.

Pitäisi kyllä ilmeisesti viikonloppuna nähdä hänet. Tai sitten jo tänä iltana, jos naapurini/erittäin hyvä ystäväni suostuu lähtemään ajelemaan. En tiedä. En ehkä tahdo. Tai no tahdon, mutta en. Katsellaan nyt.

Täytyy muuten vielä hehkuttaa, että eilinen aamu oli aika ihana. Herätys ei niinkään, kun en taas vaihteeksi ollut saanut nukuttua, eikä puoli tuntia pakkasessa varpaat jäässä seisominenkaan aiheuttanut kovinkaan suuria onnen tunteita, mutta sitä seurannut tiskille juokseminen ja "KOLME LIPPUA BON JOVIN KEIKALLE SIIHEN LAVAN ETEEN KIITOS NAM"-huuto, se oli parhautta! Mikäli olen oikein laskenut, niin enää 220 yötä ja Olympiastadion kutsuu! Parasta ikinä, uskokaa pois. Kyllä sinne risukasaankin joskus aurinko paistaa aika lämpimästi.