En sitten saanutkaan sitä asuntoa. Omistaja ilmoitti, että hän pistää sen myyntiin. Minä kun ehdin jo innostua aivan liikaa. Nyt tietenkin ahdistaa ja stressaa ja masentaa kahta kauheammin.

Ehkä minun ei vaan kuulu lähteä tästä kaupungista. Ehkä tämä on sittenkin se paikka, missä minun täytyy elää tämä surkea elämä loppuun asti. Tämä ei vaan tunnu riittävän minulle. Yli 70 000 asukasta, eikä tämä kaupunki silti ole minulle tarpeeksi suuri.

En jaksa enää edes jatkaa asunnon etsimistä pääkaupunkiseudulta. Ehkä maanantaina sitten. Nyt tyydyn vaan makaamaan sohvalla ja ahdistumaan tästä kaikesta. Tupakatkin loppuu. Ja tarvitsisin pullon tai kaksi hyvää viiniä. Eikä edes tarvitsisi olla niin hyvää.

Jotain positiivista tässä asunnon menetyksessä silti on. Maailman ärsyttävimmät naapurit, jotka ovat häiriköineet minua ja muita jo yli vuoden, ovat vihdoin ja viimein saaneet häädön. Heillä on tämä kuukausi aikaa muuttaa pois. Finally! Tätä onkin odoteltu. Ajattelimmekin mennä seinänaapurini kanssa pihalle nauramaan heille, kun he pakkaavat muuttokamojaan. Siellä kivasti kaljojen ja röökien kanssa istutaan ja hekotellaan. Vilkutetaan vielä nätisti perään, kun he vittuuntuneena ajavat pois. Hah! Vahingonilo on se aidoin ja paras ilo. Believe it or not.

Miesrintamalla sen sijaan ei ole tapahtunut mitään maailmaa mullistavaa. Lisäsin sen yhden miehen kaverikseni Facebookissa. Hän hyväksyi kutsun, mutta siihen se sitten jäikin. Koko eilisen illan vahdin, että hän on vielä paikalla. Silti en saanut sanottua hänelle sanaakaan. Säälittävää. Turhauttavaa.

Että tällaista minulle. Vähän tekisi mieli taas räjäyttää koko maa, mutta ehkä tyydyn vaan mussuttamaan eilen tekemiäni kaakao-Marianne-Pätkis-muffinsseja. Olkaa kateellisia ja hajotkaa makeanhimoonne.

"Voi, kunpa itsestänsä lomaa ottaa voisi
Edes yhden päivän huoletta olla"